Sivut

torstai 4. helmikuuta 2016

Viikolla soi (vko 5)

Helmikuu on alkanut ja aika heittää tulille tämän kuun ensimmäinen Viikolla Soi-listaus. Oon ollut pää aivan podcasteissa ja kokonaisten levyjen kuunteleminen on jäänyt vähän vähemmälle. Mutta! Tällä viikolla soittimessa on pyörinyt hyvä kasa musiikkia laidasta laitaan. Bändejä yhdistää synkissä vesissä lilluva melankolia. Kevätmasis, much?



Good Tiger - A head full of moonlight
This album has kinda grown on me. Jokainen kuuntelukerta on edeltävää parempi. Good Tiger koostuu mm. Tessaractin, Safety Firen ja Facelessin entisistä jäsenistä ja vaikka bändin jäsenten juuret ovatkin raskaamassa kamassa, on Good Tiger jotain muuta. Hauskoja riffejä, meneviä rytmityksiä, timanttisia soittoa ja älyttömän menevää ja helposti lähestyttävää progeilua.

Death Hawks - Sun Future Moon
Suomen fiilistelyprogen toivo Death Hawks julkaisi Sun future moonin vuoden 2015 loppupuolella. Vellovat ja savuiset äänimaailmat maalaavat krautin katkuista äänimaisemaa. Tää levy on vahvempi kokonaisuus kuin bändin aikaisemmat julkaisut.  

Pink Floyd - Dark side of the moon
Takaisin juurille. Proge-legenda Pink Floydiin palaaminen tuntuu olevan asia joka tapahtuu ainakin kerran pari kuukaudessa. Dark side of the moon on mun (ja varmaan koko maailman) henkilökohtaisia lemppareita tältä legendoista suurimmalta.

Bloodiest - Bloodiest
Mun on pakko myöntää, etten muistanut tätä levyä kun ton levy-gridin generoin ja Bloodiestin kuva tohon keskelle lävähti. Bändi on post metallin ja sludgen välimaastossa hiippaileva bändi, joka koostuu mm. Russian Circlesin ja Corrections Houseentisistä ja nykyisistä jäsenistä eli jonkinlaisesta super groupista on taas kyse. Eponyymillä debyytillä on hienoja soitannallisia jippoja ja kikkoja, mutten uskalla sanoa pidänkö tästä vai en ilman muutamaa uudelleenkuuntelua. 

Metz - Eraser/Pure Audio
Torontolaisporukka Metz soittaa räkäistä, hardcore-vaikutteista noisea, jossa on vauhtia enemmän kuin monessa muussa genren bändissä. Bändi julkaisi Eraser ja Pure Audio sinkkunsa nyt tammikuussa 2016, jatkoksi viime vuonna julkaistulle II levylle. Ja onhan nää nyt hyviä.

Mumrunner - Full blossom
Suomalainen melankolinen indie-musa elää ja voi hyvin. Löyhästi Lapkon jalanjäljissa kulkeva Mumrunner erottuu edellämainitusta raaoilla, lo-fi inspiroituneilla soundeillaan ja hetkittäisillä postrock-fiilisitelyillään. Yllättävän nopeaksi yltyvä shoegaze muistuttaa paikkapaikoin fiilikseltään jopa Alice in chainssia. Miljoona peukkua tälle, tätä lisää.

Daughter - Not to disappear 
Maalailevaa indie-folkkia soittava Daughter julkaisi nyt tammikuussa aivan älyttömän hienon levyn, jota olen kuunnellut melankolian tarpeisiini. Vahvasti 90-lukuinen fiilistely tuo paikoittain mieleen London Grammarin, Coldplayn sekä Radioheadin parhaimmat päivät, jolloin viina oli hyvää ja biisit itsetuhoisia. Elena Tornan hönkäilevän äänen vastapainona on tajuttoman tiukasti tuotetut biitit ja taustat. Eihän tästä voi olla tykkäämättä. 
Voisko Daughter tulla vaikka kesällä suomeen? Pliis?

Agoraphobic Nosebleed - Arc EP
Jo liian pitkään levyttämättä ollut gridcore-poppoo Agoraphobic Nosebleed palaa tavallaan takaisin areenoille julkaisemalla tämän vuoden aikana soolo EPt jokaiselta bändin neljältä jäseneltä, jossa he pääsevät itsenäisesti esittelemään musiikillisiä inspiroijiaan. Sarjan ensimmäinen EP on solisti Kat Katzin luotsaama Arc, joka on 25-minuuttia täyttä jyystöä. 
Uskomattomasta raskaudestaan huolimatta groovaava levy liikkuu sulavasti hardcoresta sludgeen ja takaisin. Katzin skitsofreenisestä äidistä kertovat biisit eivät muistuta tyyliltään kovinkaan paljon perinteistä Agoraphobic Nosebleediä, mutta ovat tajuttoman hyvä siitä huolimatta. Katzin sielua riipivät vokaalit ovat parasta mitä olen hetkeen kuullut.

Caspian - Dust and disquiet
Caspian teki sen taas. Instrumentaalisen post rock-sekstetin viime syksynä julkaistu dust and disquiet on vihdoin saanut minulta ansaitsemansa aikansa. Melankolisen pinnan alla kupliva positiivisuus ja toivo tuntuu keväiseltä auringolta jäisellä purolla. Dust and disquiet tulee olemaan mun tämän kevään soundtrack ja ehkä viime vuoden vahvimpia post rock-julkaisuja.